Olin menossa erääseen paikkaan, mutta erehdyin kohteesta ja jouduin ihan muualle. Väärälle tielle, mutta se oli hyvä tie. Toisaalta eksymällä voi myös löytää jotain uutta.
Päädyin nimittäin Kensingtonin puistoihin, kultareunaisten ovien taakse. Siellä oli palatsi, jonka ovia päätin raottaa.
Eräs huone, itseasiassa tämä, oli täynnä lasia. Satojen surujen huone, sillä siellä pyydettiin kirjoittamaan, mitä oli itkenyt viimeksi. Nainen sanoi, että osa teksteistä on hyvin koskettavia. En oikeastaan edes pystynyt lukemaan niitä. Mutta siellä niitä oli, kalpeita papereita liimattuina toisiinsa. Paljon surua ja kyyneliä.
Palatsi kertoi monen prinsessan tarinan. Sininen huone oli täynnä kasvukipuja: niitä hetkiä, kun tuolille ei vielä yltä, mutta silti maailma pienenee silmissä. Ja lapsen maailma katoaa vähitellen.. kunnes sitä ei enää ole.
Valoisa portaikkohuone oli ehkä kuitenkin koskettavin. Aurinko siivilöityi suurista ikkunoista, portailla lepäsi tulipunaisia ruusunlehtiä, aivan kuin verenpisaroita. Kynttilät häkeissään oli peitetty mustin harsoin. Aavistin, että jotain vakavaa oli tapahtunut.
She was running towards love and dancing with death all her life.
Nuorena nukkunut, traaginen poismeno. Juuri silloin, kun kaiken piti olla hyvin.
Kävelin hiljaisena puutarhan kautta kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti