Kesäyön mietteitä

Olisihan sitä paljon kaikkea ihanaa, mistä voisi kertoa ja laittaa kuvia.

Toisaalta on myös suruja, joita voisi jakaa, mutta ei täällä. Ehkä joskus jossain muualla.

Ajattelin, että laitan tämän päiväkirjan ainakin toistaiseksi telakalle. Sekin voi olla osa elämänsiivousta. Tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä.

En voi kuitenkaan tietää, ketkä kaikki tätä lukee, ja toisaalta haluaisin tietää. Osa teistähän on pitänyt ns. salablogia, ja ehkä mielummin itsekin pitäisin suljettua blogia, joka olisi vain kutsuttujen lukijoiden käytössä. Ja en nyt tällä kertaa ota lukijoikseni irl-kavereita, eikä tämän ole tarkoitus olla loukkaus ketään kohtaan. Olen vaan aina ollut niin kiltti, että olen automaattisesti hyväksynyt kaikki mukaan. Mutta suljetussa voisin hengittää vapaammin, ja kun kirjoittamisen on tarkoitus lisätä iloa ja hyvinvointia, niin se toteutuu parhaiten silloin, kun saa tuntea vapaasti. Nyt vaan hyvää jatkoa kaikille:) En minä silti minnekään häviä, ilmoittelen kyllä jos saan vielä jotakin aikaan:)

Jonkinlainen elämänsiivous

Ehkä se on joku uusi lehti kääntymässä elämässä. 

Lueskelin tässä monenlaista terapiakirjallisuutta, ja olen useasti kuullut, että eteenpäin mennessä pitäisi luopua mm. vahingollisista ihmissuhteista. 

On olemassa ihmisiä, jotka syövät meidän energiaa enemmän kuin tuovat sitä, mutta aina heistäkään ei osaa luopua. Ja eihän sitä toisaalta haluaisi luopua kenestäkään. 

Olen joutunut opettelemaan tätä itse. Esim. viime kesänähän en vastannut puhelimeen (syystä) ja sain päälleni kauheat raivarit sen takia. Mietin aikanaan, että jos ihminen suuttuu noin pienestä, niin entä sitten kun tekee jonkun isomman mokan? Valitettavasti luulen, että tulen jatkossakin tekemään (tiedostamattakin) erilaisia mokia ja virheitä, vaikka kuinka yrittäisin niitä välttää. Enkä voi kuitenkaan elää siten, että täytyy pelätä ja varoa jatkuvasti. Etenkään kun en tarkoituksella ole tekemässä mitään ikävää. Olen myös aikanaan kuulunut heihin, jotka yleensä jo etukäteen pyytelevät anteeksi kaikkea mitä voi sattua. 

Lisäksi olen vielä sellainen ihminen, että pelkään aina kauheasti, että joku suuttuu mulle. Siitä menee aina pasmat sekaisin pitkäksi aikaa. Sen takia olen ajatellut suojella itseäni enemmän, ja panostaa niihin ihmissuhteisiin, joissa ei vaaroja ole. Mielestäni meillä kaikilla on kuitenkin oikeus tuntea olomme hyväksi läheisissä (ja kaukaisemmissakin) ihmissuhteissamme. Ehkä ensimmäistä kertaa tiedostan nyt sen, että minulla on myös oikeus poistua ihmissuhteesta kokonaan, jos tunnen oloni ahdistuneeksi. 

Kesä - eikä mitään tekemistä

Minulla on yleensä aina ollut tapana suunnitella kaikki hyvissä ajoin etukäteen. Nyt olen joutunut kummalliseen tilanteeseen, sillä mitään suunnitelmia ei ole tehty. Kaverini sanovat joskus, että voisin olla spontaanimpi (mikä on kyllä totta) mutta se on vaikeaa, kun ei mitään konserttilippuja, vuokramökkejä ym. saa, jos ei ole ajoissa liikkeellä. Sen takia olen nyt jäänyt aika pahasti tuuliajolle. Tuntuu, että jos suunnitelmia ei tee, kaikki humpsahtaa vain ohi, ja lopuksi toteaa, ettei tullut tehneeksi oikeastaan mitään. 

Minulta aina silloin tällöin kysytään lomasuosituksia. Se tietysti riippuu vähän siitä, mitä hakee. Yleensä itse haen jotakin romanttista paikkaa, jossa voi viettää rauhaisaa aikaa oman puolison kanssa. Silloin paras vaihtoehto on yleensä boutique-hotelli. Tykkään, että huoneet ovat persoonallisia, eikä niitä ole montaa. Minua ei nähdä ketjuhotelleissa, eikä all inclusive-paikoissa. Kierrän kaukaa myös nuorison suosimat edulliset majoitukset sekä lapsiperheiden suosimat paikat. Mutta hyvähän se on, että jokaiselle ryhmälle löytyy omansa. Kaikkia näitä tarvitaan. 

Brighton oli paikka, josta löytyi meille sopiva Granville-hotelli. Sieltä sai myös täysin vegaanista aamiaista, mikä oli ehdoton plussa:) Yleensä vaadin myös, että rakennuksen on oltava wanha ja tunnelmallinen. 

Tunnustan, että yöaikaan istuskelin jopa parvekkeen kaiteella..

..ja sitten päädyttiin syömään tunnelmallisille kaduille, pieniin ravintoloihin. 

Kauniita ne olivat kyllä päiväsaikaankin. 

Ja aaltojen hiomat kivet tuntuivat lämpimiltä rannalla maatessa. 

Nyt vaan ihanaa lomaa kaikille, missä sen sitten vietättekin:) 

Pidän blogia - mutten tutuille

Tämän olen kuullut aika monelta. Itsekin huomaan, että nykyään kirjoitan mielummin ihmisille, joita en tunne tosielämässä mitenkään. Se antaa jotenkin enemmän tilaa hengittää. Tietysti tämä pistää kysymään, onko meillä kaikilla sitten niin "kamalia" tuttuja, ettei heille voi kertoa oikeasta elämästään mitään? Enpä tahtoisi niinkään:) 

Ja olenkohan minä itsekin sellainen tuttu, jonka seurassa muut eivät voi olla omia itsejään? En tahtoisi tätäkään. 

Aikanaan, kun minulle ehdotettiin ensimmäistä kertaa blogin pitoa, kieltäydyin. Siitä syystä, että olin hyvin avoin enkä pystynyt kirjoittamaan vain sellaista blogia, jossa juttelisin kepeitä. Vähän aikaa yritin, mutta ei siitä mitään tullut. Meni aika syvälliseksi se touhu sitten kuitenkin. 

Nyt taas tuntuu, että jotenkin sensuroin itseäni, ja olen yrittänyt miettiä mistä se johtuu. En halua, että minun täytyy mielistellä ketään ja tykätä asioista siksi, ettei kukaan loukkaantuisi. Sitä olen tehnyt tässä elämässä jo ihan liikaa, ja olen joutunut käymään pitkän tien opetellakseni siitä pois. En halua ottaa takapakkia. En myöskään halua, että alan ylianalysoida tekstejäni, ja miettiä, miten tämänkin lauseen nyt voi ymmärtää. Tai että mitä sillä haetaan - kun ei todennäköisesti yhtään mitään. 

Se, mitä tältä kirjoittamiseltani olen hakenut, on jonkinlainen yhteisymmärrys ja tukeminen, ja oma vahvistuminen. Toivon siis lukijoilta ja kanssaihmisiltä lähinnä ymmärrystä ja tukea. Se onkin ollut parasta tässä kirjoittamisessa. Ikävintä on varmaan ollut se, jos joku valittaa jostain, vaikken vieläkään ymmärrä, miten kenenkään blogista voisi valittaa, koska sellaisten blogien lukemisenhan voi aina lopettaa. Toinen asia, mikä toisinaan on häirinnyt, on se, että kaikki otetaan niin kirjaimellisesti. Useinhan me kirjoittajat kirjoitetaan vähän pilke silmäkulmassa. Eikä elämä ole oikeasti kovin vakavaa, joten helteillä voi viimeistään vähän löysäillä pipoa;D Minusta on ainakin paljon mukavampi kirjoittaa, kun tiedän, ettei kaikkea oteta niin vakavasti;) 

Eräs tuttuni rajasi lukijoitaan myös siten, että "ei liian oikeistolaisesti ajatteleville" mikä ehkä olikin ihan hyvä juttu. Sitten ehkä saa sellaisia lukijoita, jotka ovat edes suurinpiirtein samalla aaltopituudella. Sinänsä ymmärrän tämän kyllä, vaikkein itse mitään rajauksia ole harrastanutkaan. 

Paratiisin porteilla

Aina ei ihan heti uskoisi, että ollaan Lontoossa. Olenkin pyrkinyt löytämään kaupungista useita erilaisia puolia. Yliopistolla on ollut viime aikoina hiljaista. Eräänä sellaisena päivänä nappasin nämä paratiisimaiset kuvat: 

Uima-altaan vesi kimaltelee auringossa, kasvillisuuden keskellä. Köynnökset ovat kasvaneet rautaportteihin ja kukkineet valkoista kukkaa. 

Ja sorsat mokomat ovat vallanneet uima-altaan:) 

Yliopistolla on myös oma puutarha, joka päättyy mustiin takorautaportteihin. Hiljaisina hetkinä olen vaellellut siellä, ja miettinyt millaista onkaan ollut paikan menneisyys.. sillä olisi varmaan monta tarinaa kerrottavanaan. 

Ostosmietintöjä

Vähän edelliseen liittyen olen joskus miettinyt sitäkin, miksi esim. Vuittonin ostajia katsotaan toisinaan pahalla ja heistä puhutaan ikävään sävyyn, kun taas h&m ja ikea-ostoksista ei sanota mitään? Ei silti ole vaikea päätellä, kumpi pitää tavaroistaan todennäköisesti parempaa huolta, ja kumman ostos on todennäköisesti paremmin harkittu. Yksi kaverini on ostanut Vuittonia. Hän on myös käynyt samassa liikkeessä korjauttamassa niitä jos on ollut tarvis. Sellaista palvelua ei kovin moni muu tunnu tarjoavan. 

No, kukin hankkikoon tietysti mitä haluaa. Itse vaan tykkään, että kotona on sellaista tavaraa, jonka voisin olettaa kestävän koko eliniän ja joka on mieluiten  valmistettu samassa maassa. Tästä ei kai ikinä voi liikaa puhua:) Vierailin täällä Titanic-näyttelyssä, josta olisin tahtonut kauniin lumisadepallon, mutta jätin hankkimatta, sillä pohjassa luki "Made in China". Olisi nyt edes vähän lähempää..

Silloin aiemmin tulla kyllä hankittua käsintehtyjä saippuoita:) Tuoksuvat ihanasti kielolle ja mantelille, ja tulevat käyttöön varmasti. 

Olen myös jälleen iloinnut siitä, kuinka läheiset ovat muistaneet kortein ja kirjein. 

Ei osteta mitään

Selvää on, että täältä Lontoosta löytyy vaikka mitä ihanaa. Olen kuitenkin päättänyt, että nyt saa riittää. En oikeasti tarvitse enää mitään, sen enempää täältä kuin Suomestakaan. Mies oli päättänyt vähän samaa kun viimeksi juteltiin. Ja kyllä minä sen ymmärränkin: hänenkin kaapistaan tuntuu aina löytyvän uusia pikeepaitoja, oli niille tarvetta tai ei. 

Vaikka käytän ihan jokaista hankkimaani vaatetta, tiedostan silti etten tarvisi niin paljon. Varmasti pärjäisin monta vuotta näillä, mitä nyt on. Eli siis yritämme miehen kanssa kumpikin olla ostamatta mitään vaatetta. Katsotaan, kuinka kauan onnistuu. Toivottavasti mahdollisimman pitkään:) 

Palveluihin sen sijaan ajateltiin panostaa, ja luonnosta nauttimiseen. Yhtenä päivänä vierailin Lontoon Pikku-Venetsiassa, josta tein veneretken Camdeniin. Oli yllättävän mukavaa ja mielenkiintoista:) 

Taloja vetten päällä. 

Ja laivamaisia asumuksia. 

Päivän asu ja uusi kaveri

Odottelen edelleen tuloksiani eräästä tentistä ja muutamasta esseestä. Niitä odotellessa onnistuin myös löytämään aivan ihanan kesämekon: 

Pituutta riittää maahan asti ja keskikohdasta löytyy helmikoristeluja. 

Oikeastaan minun piti kuitenkin esitellä talon uusi tulokas: 

Tällainen valkoinen söpöläinen, joka tottelee nimeä Coco. Eräänä päivänä kotiintullessani tajusin vain, että nyt meillä on sitten koira:) 

Tilanne kotona

Pahemmin en ole päässyt koti-ikävää potemaan. Nyt kyllä vähän huolestuin, kun mieheni kanssa jutellessa huomasin, että siellä taitaa olla vielä joulupallot esillä;D Pitäisiköhän minun jo mennä ottamaan ne pois. Tai sitten vaihtoehtoisesti voi odottaa seuraavaan jouluun;) 

Nämä kuvat taitaa olla viimeisiä, jotka otin ennen lähtöäni. Ne ei ehkä anna parasta kuvaa kodistani, mutta voin sanoa, että sisustus on minulle todella tärkeää. Esteetikkona nautin siitä paljon. 

Osaan myös olla erittäin epäkäytännöllinen: kun muut valitsevat asuntoja hyvän pohjan perusteella, minä valitsen kauneuden ja esteettisten arvojen perusteella. Viis siitä, onko se niin käytännöllistä;) Haluan, että koti on sellainen, jossa silmä lepää. Toisaalta oma arvio riittää, muiden mielipiteillä ei ole väliä.  

Toinen, mikä kodissa on tärkeää, on täydellinen hiljaisuus ja rauhallisuus. Sitä arvostan paljon, enkä rentoudu, jos en töiden ja opintojen jälkeen saa olla hiljaisessa kodissa. Se ei muutu, asuin sitten missäpäin maailmaa tahansa. 

Linnareissuja

Niinkuin kaikki minut tuntevat tietävät, olen ihan toivoton esteetikko. Nautin kauniista ympäristöstä ja uskon sen vaikuttavan ihmisen hyvinvointiin. Täällä Lontoossa minua on kiehtoneet etenkin linnat ja puutarhat. Tänäänkin kävin katsomassa erästä linnaa ja kruununjalokiviä:) Onneksi täällä on paljon katsottavaa, joten voin tehdä useita linnareissuja:) 

Yksikin alkoi ihan Thamesin varrelta.. 

..ja päättyi näin kauniiseen puistoon. 

Auringossa on helppo hymyillä. 

Ja kasvihuoneessakin on näin kauniita yksityiskohtia. 

Täytyy sanoa, että täällä olisi mielettömän ihania paikkoja järjestää häät. Suomessa oli vähän toisenlainen ongelma, tarpeeksi loisteliaita paikkoja ei meinannut löytyä. Ja häät on kuitenkin sellainen juhla, joihin halusi panostaa kunnolla, ja valita siihen maailman kauneimman ja hienoimman paikan. On se kuitenkin sen verran arvokas juhla, jota ei tule toista:) 


(ps. ja jos joku vielä haluaa arvostella meidän häitä, tai sanoa jotain ikävää, niin pyydän että antaisitte olla. Olen tullut tosi surulliseksi siitä, mieheni myös. Parhaamme me ihan varmasti kuitenkin tehtiin.) 

Ei mitään ruusuilla tanssimista

En ole kirjoittanut vähään aikaan - en vaan ole jaksanut. Sen enempää kuin olen oikeastaan jaksanut mitään muutakaan. Minulla on jotenkin hirveän fyysinen väsymys. Monesti tuntuu, että haluaisin vaan jäädä sänkyyn koko päiväksi enkä nousta ollenkaan. Kai se on sitä tulevaisuusahdistusta taas. Ja sitä, kun ei voi puhua kenellekään suomeksi omista ajatuksistaan. 

----

Tässä lähellä sijaitsee eräs autokorjaamo, jota pitää kaksi vanhaa miestä. Autojen korjailun lisäksi he ovat pitäneet siinä pientä kirpputoria. 

Ja tämän löysin sieltä:) Sain vielä paikallisalennusta, kun asun ihan vieressä. Nyt nuo miehet juttelevat aina ohi kulkiessani. 

Muutenkin arvostan sitä, että ostetaan pienistä paikoista, ja läheltä. Kauppakeskukset ja jättimarketit eivät koskaan ole olleet minun juttuni. Mieluiten käyn Helsingissäkin pienissä kivijalkakaupoissa. Niissä on tunnelmaa ja samalla tulee tukeneeksi paikallista yrittäjää. 

Näin sitten aurinko laski ikkunani takana. Taivas värjäytyi kauniin punaiseksi. 

Sen verran, mitä olen ulkoilla jaksanut, olen ihaillut tätä kukkaloistoa. 

Sitä on onneksi vähän joka puolella. 

Mitähän sitten tekisi?

Tänään meni iltaan asti yliopistolla. Monena päivänä olen kuitenkin voinut istua ja kirjoittaa omassa, englantilaisessa puutarhassani. Toisaalta opiskeluväsymys alkaa painaa. Saisi jo riittää. 

Hyde Parkissakin olen ehtinyt istuskella eräänä päivänä. 

Ja tänä keväänä luonto on ollut uskomattoman vehreä ja kaunis. 

Tulevaisuus ahdistaa jossain määrin. Vuoranantajani on kysellyt, ajattelinko nyt jäädä Lontooseen töihin. Voi että, en minä vaan tiedä. Suomeen paluukaan ei tunnu mielekkäältä, kun ei se oikein koskaan ole kodilta tuntunut.  

Mieheni ottaisin kyllä mielellään tänne, mutta muuten en tiedä. 

Parisuhdeoivalluksia

Lueskelin tässä Trendistä aivan loistavan kirjoituksen, joka sopii erittäin hyvin myös meidän tilanteeseemme. Se käsitteli nimenomaan parisuhdetta, enkä voisi olla kirjoittajan (Maija Kangasluoma) kanssa enempää samaa mieltä. 

Vaikka olen onnellinen eläessäni toisen ihmisen kanssa, monet parisuhteeseen liittyvät tavat ja käsitykset ovat aina tuntuneet minusta jotenkin vierailta. 

Niin minustakin! Miksi elämän pitäisi mitenkään muuttua parisuhteen myötä? Kyllä sitä edelleen voi tulla ja mennä niinkun tykkää. Ja tietenkin molemmat hyväksyvät automaattisesti toisen jutut. Ei niihin edes puututa. Eikä mielestäni ole mitään yhtä oikeaa tapaa, kuinka suhdetta tulisi elää. Mustasukkaisuus on myös asia, jota en ymmärrä ollenkaan. 

Pitkään minusta tuntui, että tavassani rakastaa on jotain vikaa. 

Tätäkin olen joskus miettinyt, etenkin kun usein saa niin toisenlaista viestiä. Mutta tosiaan, ihan kun muut sen voisivat tietää. 

Minusta on ihanaa, että elämässäni on alueita, jotka kuuluvat vain minulle, ja suon sen tilan mielelläni myös toiselle. 

Jep. Pikemminkin alkaisin jo epäillä sellaista tyyppiä, jolla ei olisi mitään muuta elämää kuin minä. Siinähän ahdistuisi hyvin nopeasti. 

Voin nimetä heti kaksi syytä, minkä takia itsenäisyys kannattaa. Ensimmäinen on tuoreena pysyminen. Rakkaansakin naamaan kyllästyy, jos sitä tuijottaa liikaa. Riitojakin syntyy vähemmän, kun parisuhteen velvollisuudet ja muodollisuudet karsii minimiin. 

Nämäkin on niin totta! Me olemme mieheni kanssa sellasia, ettemme riitele juuri koskaan. Ei siinä vaan ole mitään järkeä, kun kaikki hoituu keskustelemalla, ja yleensä olemme vielä kaikesta samaa mieltä. Ja kun parisuhteessa on erittäin vähän mitään velvollisuuksia, ei niistäkään voi riidellä. Sen takia ne onkin hyvä pitää minimissään. Mihin sitä nyt turhia velvollisuuksia tarvisi:)

Ja nyt kun emme näe jatkuvasti, pysymme myös molemmat tuoreina ja mielenkiintoisina. Sitä ajattelee, että tuossa puolisossa on aina jotain uutta. Ja minussakin itsessänikin on aina jotain uutta. 

Tiedän, että minusta on tullut parempi puoliso, kun olen hyväksynyt oman tyylini seurustella. Ja onnekseni olen löytänyt rinnalleni ihmisen, joka ei myöskään ole takertujatyyppiä. 

Näinpä. Tietynlainen samankaltaisuus yhdistää. 

Kirjoittaja myös kertoo, kuinka heidän taloudessaan on molemmille omat pyykkikorit. Tuli mieleen, että sehän olisi tosi hyvä idea. Miten en tullutkaan aiemmin ajatelleeksi:) 

Sellainen vanhojen ihmisten parisuhde..

..tuntuu olevan nimenomaan meillä:) Sellainen, josta voisi lukea esim. ET-lehdestä. 

Kaksi aikuista ihmistä, mutta molemmilla on oma, itsenäinen elämä. Välttämättä ei tarvitse asua yhdessä eikä omaisuuttakaan jaeta, vaan kumpikin pitää huolen ainoastaan omastaan. Silti on selvää, että meillä on vain toisemme. 

On huvittavaa, kuinka jotkut olettivat meidänkin elämän muuttuvan avioliiton myötä. Mutta miksi muuttaa sellaista, mikä on jo hyvää? 

Tietenkin jotkut (etenkin täällä ulkomailla) ovat kyselleet, että oletteko ajatelleet hankkia lapsia, kun nyt menitte naimisiin. Noh, siihenkin voi vaan vastata, että ei olla ajateltu. Jonkun tutkimuksen mukaanhan se vähentää onnellisuutta perheessä. Mieskin totesi viimeksi, että ajattele, sittenhän ei päästäisi enää minnekään. Ehkei se ihan niinkään ole, mutta tietysti olisi naiivia ajatella, ettei elämä muuttuisi mitenkään. Ja me kun tykätään meidän elämästä juuri tällaisena:) 

Olen myös pannut merkille, että meidän tapamme hoitaa raha-asioita tuntuu kummastuttavan kaikkia muita - paitsi meitä itseämme. Ihan kun asian kommentointi muille edes millään tavalla kuuluisikaan. Meitä taas puolestaan huvittaa, kun luemme jostain, että raha on yksi pariskuntien suurimpia riidanaiheita. No, eipä meillä ole mistä riidellä, kun kumpikin vastaa vain omistaan. Luulen, että senkin takia tämä suhde on toiminut niin hyvin. 

Jokainen tyylillään tietysti, mutta tällainenkin tyyli voi olla ihan hyvä:) 

Muistoja Brightonista

Polttavaa aurinkoa, kuumaa hiekkaa, pitsipaviljonkeja ja hyvää seuraa. Sitä se kaikki oli. 

Olin yllättynyt miten paikan kauneudesta, sillä en ihan osannut odottaa sellaista.  

Aivan kuin etelässä, totesi mieheni tämän kaiken nähdessään. 

Ihailimme auringonlaskuja omasta ikkunastamme. 

Päivällä taas saattoi siirtyä laiturille. Aina ei erottanut mistä taivas alkaa ja mihin meri loppuu. 

Linnanpuistokin oli puhjennut kukkaansa. Mieheni totesi lähtiessään, että voisi ehdottomasti suositella tätä paikkaa ja hotellia. 

Puutarhassa

Ystäväni vei minut eilen Kew Gardeniin. Se oli kauneimpia paikkoja, mitä olen Lontoossa nähnyt. Wanhoja linnamaisia rakennuksia ja värikästä kukkaloistoa. 

Palmujen huonekin oli näin kaunis. Yläkerrassa oli trooppisen kosteaa. 

Kävelimme molemmat paljain jaloin ruohikolla ja välillä haistelimme kukkia. 

Aurinkoisen päivän jälkeen teki mieli pyöriä kukkakedolla. 

Silti oli asioita, jotka saivat harmittamaan. Ystäväni puuskahti nimittäin jossain vaiheessa, että "hirveä lapsi!". Ihmettelin, mistä hän oikein puhui. Mutta paikalla oli poika, joka jahtasi ankkoja, ja sanoi, että ammutaan nuo ankat. Lisäksi hän heitti paikan koristekiven veteen. Ei siinä mitään, mutta vanhemmatkaan eivät tehneet yhtään mitään! Ystäväni sanoi, että hänen teki jo mieli mennä sanomaan. Totesin siihen, että sekin voi olla vaikeaa: eihän kukaan myönnä, että se oma tekisi mitään väärää. 

En yleensä halua arvostella ketään, mutta tuollainen pistää vihaksi. Me mietimme, opetetaanko nykyään enää mitään tapoja. Ainakin itse muistan, että vieraissa paikoissa piti aina käyttäytyä kauniisti ja rauhallisesti, eikä esim. aikuisten keskusteluja saanut häiritä. Ne olisivat kyllä hyviä oppeja edelleen.. ;(

Tilannetta

Tuntuu vaan, että olen niin väsynyt ja ahdistunut, ettei mistään tule mitään. Ettei mikään onnistu ja aina tulee jotain esteitä. 

No, kyllä se siitä. Ei tämä ole paha ongelma. Vuokrantajani nimittäin menetti läheisensä tänään. Osaisinpa vaan tukea surussa jotenkin.. 

Kävely joen rannassa sentään rauhoittaa. (Onneksi asun ihan Thamesin varrella.) 

Silloinkin, kun elämässä tulee tielle näitä mustia, raskaita pilviä. 

Näissä tutuissa maisemissa on myös tullut kierreltyä. 

Väärässä paikassa oikeaan aikaan

Olin menossa erääseen paikkaan, mutta erehdyin kohteesta ja jouduin ihan muualle. Väärälle tielle, mutta se oli hyvä tie. Toisaalta eksymällä voi myös löytää jotain uutta. 

Päädyin nimittäin Kensingtonin puistoihin, kultareunaisten ovien taakse. Siellä oli palatsi, jonka ovia päätin raottaa. 

Eräs huone, itseasiassa tämä, oli täynnä lasia. Satojen surujen huone, sillä siellä pyydettiin kirjoittamaan, mitä oli itkenyt viimeksi. Nainen sanoi, että osa teksteistä on hyvin koskettavia. En oikeastaan edes pystynyt lukemaan niitä. Mutta siellä niitä oli, kalpeita papereita liimattuina toisiinsa. Paljon surua ja kyyneliä. 

Palatsi kertoi monen prinsessan tarinan. Sininen huone oli täynnä kasvukipuja: niitä hetkiä, kun tuolille ei vielä yltä, mutta silti maailma pienenee silmissä. Ja lapsen maailma katoaa vähitellen.. kunnes sitä ei enää ole. 

Valoisa portaikkohuone oli ehkä kuitenkin koskettavin. Aurinko siivilöityi suurista ikkunoista, portailla lepäsi tulipunaisia ruusunlehtiä, aivan kuin verenpisaroita. Kynttilät häkeissään oli peitetty mustin harsoin. Aavistin, että jotain vakavaa oli tapahtunut. 

She was running towards love and dancing with death all her life.

Nuorena nukkunut, traaginen poismeno. Juuri silloin, kun kaiken piti olla hyvin. 

Kävelin hiljaisena puutarhan kautta kotiin. 

The sweet escape

Ensi viikolla tulee toteutumaan myös haaveilemani Brightonin matka. Mieheni antoi minulle vapaat kädet hoitaa varaukset ja sellaiset, joten jotain yllätyksellistä on luvassa.  

Löysin kauniin rantahotellin, jonka huoneen seinä on lähes kokonaan lasia: näkymät aaltoihin ja auringonlaskuihin.

Ehkä katselemme juurikin tätä laituria? Huoneen sänky on peitetty katoksilla ja verhoilla, joten öiset rantakulkijatkaan eivät voi häiritä untamme.

Huoneesta löytyy myös oma "jacuzzi" joten siellä pääsee kuumaan porekylpyyn:) Ajattelin vielä mahdollisesti tilata samppanjat ja suklaat huoneeseen.. 

Kaikkein parasta tässä on se, että mieheni luulee meidän menevän tavalliselle budjettimatkalle. Joten toivottavasti hän nyt yllättyy positiivisesti:) 

Ja tutut..hys..hys..